Tuttua oli minulle aiemmista sosiaalipolitiikan opinnoista oli se miten pohjoismainen hyvinvointimalli eroaa muista hyvinvointimalleista
Kurssi syvensi ymmärrystäni suomalaisen hyvinvointivaltion keskeisestä arvoperustesta ja toimintaperiaatteesta. Jos haluaisin kuvata suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa asiaan perehtymättömällle ulkomaalaiselle, nostaisin esille seuraavia seikkoja.
Ensinäkin yksilön riippumattomuuden arvostus on tunnusomaista pohjoismaiselle hyvinvointimallille. Yksilön riippumattomuutta sukulaistensa edistetään erilaisin tulosiirroin (esim äitiyspäiväraha, eläkkeet) ja palveluin (esimerksi vaikeavammaisten henkilökohtainen apu, kuljetuspalvelut, lasten päivähoito). Silti perhepiirissä tapahtuu paljon merkittävää hoivatyötä (Metteri).
Tunnusomaista pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle on se että moni näistä eduista ovat universaaleja eli koskevat kaikkia kansalaisia. Monien etujen saaminen ei riipu yksittäisen virkailijan
Perustuslain 19 pykälä määrittää jokaiselle oikeuden esim riittävään toimeentuloon seuraavasti:
Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.
Tämä tarkoittaa että yksilöllä on subjektiivinen oikeus saada toimeentulotukea tietyissä tilanteissa.
Kolmas tunnusmerkki pohjoismaiselle hyvinvointimallille on julkisen sektorin vastuun korostaminen. Perinteisesti vastuu hyvinvointipalvelujen järjestämisestä on ollut kunnalla ja valtiolla (Metteri sit Anttonen & Sipilä 1992) vaikka järjestöjen asema palvelujen tuottajana ja julkisen sektorin palvelutarjonnan täydentäjinä on kuitenkin vahvistunut ( Matthies 2014).
Hyvinvointivaltion tulonsiirtojen ja palvelujen taustalla on ajatus solidaarisuudesta heikoimmassa asemassa olevia kohtaaan ja jokaisen ihmisen oikeudesta ihmisarvoiseen elämään.
Tutkimukset osoittavat että tuloerojen pienentäminen ja hyvinvoinnin edistäminen parantaa kaikkien kansalaisten elämänlaatua, myös ylempien sosiaaliryhmien (Wilkinson & Pickett 2011). Tämä liittyy muun muassa siihen että erilaisten vastoinkäymisten esimerkiksi työttömäksi jäämisen, sairaan lapsen saamisen yhteydessä voi kuitenkin luottaa siihen että yhteiskunnan turvaverkot auttavat.
Pohjoismaista hyvinvointivaltiota pidetään usein naisystävällisenä kahdesta syystä: ensinnäkin se helpottaa naisten hoivavastuuta läheisistään ja mahdollistaa ansiotyöhön osallistumisen ja samalla hyvinvointisektori työllistää paljon naisia (Metteri 2012, 28)
Kääntöpuolena voidaan pohtia onko yksilön riippumattomuutta korostava hyvinvointipolitiikka ainoa tapa edistää naisten hyvinvointia. Korkea veroaste suosii kahden tulonsaajan perheitä ja verohelpotuksia perheenjäsenistään ei enää saa.
Käytännössä informaalista hoivavastuuta ei voi täysin ulkoistaa yhteiskunnalle ja tämä tarkoittaa käytännössä että moni nainen tekee työpäivänsä jälkeen toisen työvuoron informaalisen hoivan parissa.
Työnjako työmarkkinoilla on edelleen vahvasti sukupuolittunutta, eli suuri osa naisista työskentelee naisvaltaisilla pienpalkkaisimilla aloilla ja miehet vastaavasti miesvaltaisilla aloilla.
Ensinäkin yksilön riippumattomuuden arvostus on tunnusomaista pohjoismaiselle hyvinvointimallille. Yksilön riippumattomuutta sukulaistensa edistetään erilaisin tulosiirroin (esim äitiyspäiväraha, eläkkeet) ja palveluin (esimerksi vaikeavammaisten henkilökohtainen apu, kuljetuspalvelut, lasten päivähoito). Silti perhepiirissä tapahtuu paljon merkittävää hoivatyötä (Metteri).
Tunnusomaista pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle on se että moni näistä eduista ovat universaaleja eli koskevat kaikkia kansalaisia. Monien etujen saaminen ei riipu yksittäisen virkailijan
Perustuslain 19 pykälä määrittää jokaiselle oikeuden esim riittävään toimeentuloon seuraavasti:
Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.
Tämä tarkoittaa että yksilöllä on subjektiivinen oikeus saada toimeentulotukea tietyissä tilanteissa.
Kolmas tunnusmerkki pohjoismaiselle hyvinvointimallille on julkisen sektorin vastuun korostaminen. Perinteisesti vastuu hyvinvointipalvelujen järjestämisestä on ollut kunnalla ja valtiolla (Metteri sit Anttonen & Sipilä 1992) vaikka järjestöjen asema palvelujen tuottajana ja julkisen sektorin palvelutarjonnan täydentäjinä on kuitenkin vahvistunut ( Matthies 2014).
Hyvinvointivaltion tulonsiirtojen ja palvelujen taustalla on ajatus solidaarisuudesta heikoimmassa asemassa olevia kohtaaan ja jokaisen ihmisen oikeudesta ihmisarvoiseen elämään.
Tutkimukset osoittavat että tuloerojen pienentäminen ja hyvinvoinnin edistäminen parantaa kaikkien kansalaisten elämänlaatua, myös ylempien sosiaaliryhmien (Wilkinson & Pickett 2011). Tämä liittyy muun muassa siihen että erilaisten vastoinkäymisten esimerkiksi työttömäksi jäämisen, sairaan lapsen saamisen yhteydessä voi kuitenkin luottaa siihen että yhteiskunnan turvaverkot auttavat.
Pohjoismaista hyvinvointivaltiota pidetään usein naisystävällisenä kahdesta syystä: ensinnäkin se helpottaa naisten hoivavastuuta läheisistään ja mahdollistaa ansiotyöhön osallistumisen ja samalla hyvinvointisektori työllistää paljon naisia (Metteri 2012, 28)
Kääntöpuolena voidaan pohtia onko yksilön riippumattomuutta korostava hyvinvointipolitiikka ainoa tapa edistää naisten hyvinvointia. Korkea veroaste suosii kahden tulonsaajan perheitä ja verohelpotuksia perheenjäsenistään ei enää saa.
Käytännössä informaalista hoivavastuuta ei voi täysin ulkoistaa yhteiskunnalle ja tämä tarkoittaa käytännössä että moni nainen tekee työpäivänsä jälkeen toisen työvuoron informaalisen hoivan parissa.
Työnjako työmarkkinoilla on edelleen vahvasti sukupuolittunutta, eli suuri osa naisista työskentelee naisvaltaisilla pienpalkkaisimilla aloilla ja miehet vastaavasti miesvaltaisilla aloilla.
